perjantai 24. helmikuuta 2017



Liike on lääke, myös auringon alla!


Päivä valkeni kirkkaana ja aurinkoisena, kun aukaisin verhot ja raskaan liukuoven parvekkeelle. Samantien tunsin kuitenkin kylmän ja voimakkaan tuulen, bikinikelit olivat siis vielä kaukana edessäpäin ja kevät vasta heräilemässä talviunestaan. Ajatus parvekkeelle astumisesta tuntui pelottavalta, ei suinkaan kylmyyden, vaan korkeuden takia. Katselin Minervan yksiöstäni kaunista, palmupuiden ja istutusten koristelemaa puistonäkymää viidennestä kerroksesta, varsin avonaisten kaiteiden reunustaman parvekkeen kynnykseltä. Pyykkiteline oli kiinnitetty ohuen kaiteen ulkopuolelle, enkä olisi siinä vaiheessa vielä uskonut, että jo seuraavalla viikolla uhmaisin korkean paikan kammoani kumartelemalla pitkälle kaiteen ulkopuolelle, levitellessäni urheiluvaatteita kuivumaan. Muutamat sukat saivatkin kokea tuon pudotuksen ihan konkreettisesti ja yhdet housut hain nolona alakerran naapurista. Maisevat olivat kauniit, vuoret piirtyivät taivaalle oikealla, edessä kaupungin silhuettia ja vasemmalla näkyi meri, kun vähän kurkotteli. Olin varannut kokonaisen päivän kotiutumiseen ja asioiden hoitoon ennen maanantaita ja töiden alkua. Kaikki vaikutti vielä sekavalta, eikä asiaa auttanut se, että en puhu lainkaan espanjaa. 








Tällä sitä siis oltiin, kaukana kotoa, kuuluisalla aurinkorannikolla, viehättävässä Benalmadenan kaupungissa. Edessä 5 viikkoa ikäihmisten opintojakson työharjoittelua Benalmadenan Suomalaiset ry:llä (jatkossa Bemasu) ja poikkeuksellisesti ihan yksin. Yleensä fysioterapeuttiopiskelijoita lähetettiin matkaan kaksin tai kolmisin ja saattoipa mukana olla opiskelijoita muistakin koulutusohjelmista sosiaali- ja terveysalalta, mutta tällä kertaa lähdin matkaan itsekseni. Paikalle saapui onneksi sitten suoraan vaihdosta Pohjois-Espanjasta myös tradenomiopiskelija Lauri Soini. Hän oli harjoitusjaksolla Bemasulla toukokuun loppuun saakka, joten sain ajoittain seuraa ja vertaistukea, vaikka muuten työnkuvamme olivat niin erilaiset, että tapasimme aika harvoin.
Arkirutiinit käynnistyivät kuitenkin nopeasti. Tutustuin nopeasti yhdistyksen jäseniin ja vastaanotto kaikkialla oli lämmin ja ystävällinen. Aktiivisen seuran harrastepiirit rytmittivät jäsenten viikkoa vakioituneella aikataululla, niinpä suunnitelin oman tarjontani sen mukaan, käärin hihat ja ryhdyin hommiin. 

Tuossa aiemmin mainitussa, parvekkeeltani näkyvässä puistossa kokoonnuimme aina pari kertaa viikossa yhteisen ryhmäliikuntatunnin merkeissä. Toisen ryhmän vakioteemana oli Terve Selkä ja vaihtelevalla sisällöllä teimme erilaisia fysioterapeuttisia harjoitteita ja jumppaliikkeitä, tavoitteena vahvistaa kehon tukilihaksia ja myös oppia selkäystävällistä ergonomiaa hyödynnettäväksi arjessa. Toisessa ryhmässä teemat vaihtelivat ja teimme fysiopainotteisia harjoitteita, jotka saivat vaikutteita mm. fustrasta, joogasta, pilateksesta. Välillä ponnistelimme voimaharjoittelua oman kehon painolla ja kokeilimmehan me myös kuminauhajumppaa, kun kävin hakemassa yhdistykselle pirtsakan pirteitä, pinkkejä jumppakumppareita viereisestä Torremolinoksen kaupungista. 





Aamut aloitin keskiviikkoa lukuun ottamatta aina klo 8.00 paikallisessa liikuntakeskuksessa, Club de Hielolla. Bemasun jäsenillä on (edullisella maksulla) käytössään todella monipuoliset ja laadukkaat puitteet. Hielolta löytyy iso kuntosali, pitkä uima-allas sekä pienempi ja lämmitetty terapia-allas, spinningsali sekä ryhmäliikuntaa kahdessa salissa niin laajalla tarjonnalla, että en edes yritä listata tähän kaikkea. Löytyypä keskukselta jopa luistinrata / jääkiekkokaukalo! Luistelu tosin on ilmeisesti paikallisille varsin eksoottinen liikuntalaji ja jääkaukalo olikin useimmiten tyhjänpanttina. Muutamia kertoja näin, kun koululaisryhmiä tuli liikuntatunnilla luistelemaan ja meno oli varsin vauhdikasta (ja myös äänekästä!), kun oppilaat yrittivät pysyä pystyssä tai pelata omituisen lyhyillä mailoilla jonkin sortin jääpalloa.




 (Kuvat Club de Hielosta https://www.tripadvisor.es/)

Kolme kertaa viikossa ohjasin siis asiakkaita aina aamuisin kuntosalilla ja tein harjoitusohjelmia. Toki käytimme tarvittaessa kuntosalia muinakin aikoina yksilöasiakasohjauksissa. Perjantaisin aamu käynnistyi Hielolla aina vesijumpalla. Parin ohjauskerran jälkeen hyppäsin itsekin altaan reunalta mukaan veteen ohjaamaan, sillä uimahallissa oli todella lämmin ja koskea ilma. Tuntui kuin olisi ohjannut vesijumppaa vaatteet päällä saunassa. Ensimmäisen kerran jälkeen tunsin pyörtyväni ja olin hikoillut varmaan toista litraa nestettä tunnin aikana, ja joku kysyikin pukuhuoneessa olinko käynyt vaatteet päällä suihkussa. Silloin ei naurattanut, jälkeenpäin sitäkin enemmän. 

Keskiviikot tekivät poikkeuksen aamurutiineihin, sillä silloin en suunnannutkaan Hielolle, vaan yhteiskyydillä kohti Calamorron vuoren juurta, josta starttasi pitkät perinteet omaava, viikottainen vaellusretki ylös Calamorron huipulle, noin 900m korkeuteen. Calamorron vaellusperinteen on aikanaan käynnistänyt Pentti (sukunimi jää tässä mainitsematta) joka itse vaelsi reittiä kuulemma vielä 81-vuotiaana, lääkärin kielloista huolimatta. Ryhmää on viimeiset ajat vetänyt vaelluskonkari Keijo Vuotari, vaimonsa Erjan kanssa. Viikolla 6 kun harjoitteluni ohjaaja Hannu Järvinen vieraili Benalmadenassa TAMK:n ja Bemasun yhteistyökuvioiden merkeissä (sekä toki myös vähän paimentamassa minua), niin ilman muuta houkuttelimme Hannunkin mukaan Calamorron vaellukselle. Päivä oli aurinkoinen ja sekä Hannu että Lauri Soini kävivät valloittamassa ihan korkeimman huipun, kuten asiaan kuuluu. 




Vanhan perinteen mukaan se, ken nousee huipulle vähintään 3 kertaa, ansaitsee tittelin ”Kivisen Vuoripolun Jalkataiteilija” ja saa arvomerkin, jonka historia kantaa kauas aina vuoteen 1941! Tähän vaellusperinteeseen Penttiä oli innoittanut vuonna 1940 tapahtunut Suomi-Ruotsi maaottelumarssi. Ruotsin kävelyliitto heitti muodollisen marssihaasteen Suomelle sen jälkeen, kun puoli miljoonaa ruotsalaista oli marssinut kotimaassaan valtakunnanmarssin. Talvisodan karaisemat suomalaiset vastasivat tietysti haasteeseen, perustettiinpa oikein toimikunta suurmarssia valmistelemaan ja Tukhomassa asti käytiin palaveeraamassa. Olihan kyse iäisen kilpakumppanin Ruotsin kaatamisesta ja oman maan maineesta ja kunniasta. Haasteeseen saivat osallistua kaikki ennen 1931 syntyneet kansalaiset. Miesten osalta 15km matka tuli taittaa korkeintaan ajassa 2h 20min. Naisten ja lasten osalta matka oli 10km ja aikatavoite 1h40min. 

Lähtölaukaus marssiin ammuttiin molemmissa maissa sunnuntaina 4.5.1941 ja kilpailu kesti kaikkiaan yhteensä 22 päivää. Itse presidentti Risto Rytikin osallistui marssiin sekä maan hallitus ja puolet eduskunnasta. Kaikkiaan osallistujia oli lopulta 1.507.101 henkeä eli yli 40% silloisesta asukasluvusta, Ruotsin osallistujamäärän jäädessä alle miljoonaan. Maaottelun ohessa suoritettiin useita haasteotteluita eri kaupunkien, liikelaitosten ja yhdistysten kesken ja Suomi löi Ruotsin näilläkin rintamilla. 

Maaliin saavuttuaan ottelijat saivat marssiajasta riippuen lunastaa joko hopeisen tai pronssisen marssimerkin, josta tulikin kovin himoittu kunniamerkki. Merkit tosin loppuivat kesken, mutta se ei voittajien tunnelmaa latistanut. Valitettavasti vain kuukausi tapahtuman jälkeen Suomi joutui uuteen sotaan ja kansallista yhteishenkeä tarvittiin uudestaan, enemmän kuin koskaan. Merkit katosivat mikä minnekin, mutta paljon myöhemmin iso kasa talteen saatuja merkkejä saisivat uuden merkityksen täällä Espanjassa, Calamorrolla, kun niitä Pentin toimesta alettiin jakaa ”Kivisen Vuoripolun Jalkataiteilijoille”. 

Minäkin voin nyt historiaa kunnioittaen kantaa ylpeänä tuollaista pronssista merkkiä, jonka ansaitsin omalla Calamorron kolminkertaisella marssilla. Se ojennettiin oikein puheen, historiikin ja aikanaan Pentin riimittelemän vuorilaulun sanojen kera. Laulua laulettiin aina taukopaikalla porukalla. Niin, satuin ensimmäisellä vaellus kerralla kysymään Keijolta, montako kertaa hän itse on kavunnut kyseisen reitin ylös. Vastaus oli häkellyttävät yli 360 kertaa! Hän, jos kuka on merkkinsä ansainnut.



Keskiviikkoisin alkuillasta pidin aina tunnin mittaisia tietoiskuja Minervan toimistolla erilaisista terveyteen ja hyvinvointiin liittyvistä aiheista sekä vastailin kysymyksiin parhaani mukaan. Faskiat, tasapaino ja sen harjoittaminen, olkapään rakenne, toiminta ja kiertäjäkalvosinoireyhtymä, liikkumisen merkitys ikäihmiselle, uniergonomia, hengitys, palautumisen merkitys ja ylikunto, liikkuvan ikäihmisen optimaalinen ravinto, siinä muutamia aiheita luennoilta. Teimme lopuksi usein hieman myös harjoitteita aiheeseen liittyen. Luennot osoittautuivat varsin suosituiksi ja tykkäsin kovasti itsekin niiden pitämisestä. 



Muun ajan otin päivittäin vastaan asiakkaita joko Hielolla tai Minervalla ja pian kalenterini olikin täyttynyt tupaten täyteen koko viideksi viikoksi. Koska harjoitteluuni ei kuulunut käynnit Fuengirolan suomalaisella koulussa, minulla oli mahdollisuus pitää paljon yksilöohjauksia. Ne olivatkin harjoitteluni parasta antia ja sain monipuolisesti toteuttaa fysioterapiaosaamistani monilla eri osa-alueilla. 

Lopuksi vielä muutama sananen yhdistyksen tekemästä päiväretkestä, jonne pääsimme Laurin kanssa mukaan. Kävimme tutustumassa kahteen Unescon maailmanperintökohteeseen; El Torcalin kansallispuistoon ja Dólmenes de Antequeran kivi- ja kuparikautisiin paasikammioihin sekä toki itse ihastuttavaan Antequeran kaupunkiin. Tuhansia vuosia sitten rakennetut kammiot toimivat ensin hautakammioina, mutta myöhemmin pronssikaudella, rautakaudella ja antiikin aikana – ja jopa keskiajalla – ne olivat pyhiä paikkoja ja niitä käytettiin myös erilaisiin palvonta- ja hautajaismenoihin. Vaikuttavia rakennelmia.
 





El Torcaliin ihastuin ikihyviksi, muinainen merenpohja 1300m korkeudessa oli huikea visuaalinen kokemus. Haaveissa olisi mennä joskus sinne takaisin vaeltamaan.
”Kivimuodostelmat ovat muodostuneet satojen miljoonien vuosien aikana merenpohjaan kertyneistä simpukoiden ja merieläinten jäänteistä. Tuhansien metrien paksuinen merenpohja kohosi mannerlaattojen painautuessa lähemmäs toisiaan ja miljoonien vuosien prosessi nosti kalkkikivisen merenpohjan yli tuhannen metrin korkeuteen. Eroosio tuulen, veden ja jään yhteistyönä on muovannut kivipaasien juovat ja kuluttanut kivestä taideteoksia.” (http://espanja.com/fi/uutiset/4378-tainomainen-torcal)





Huikea kokemus kokonaisuudessaan oli koko 5 viikon harjoitteluni Benalmadenassa. Opin paljon, koin paljon, ihmiset ovat kertakaikkisen mahtavaa porukkaa täällä, ikävä tulee! En ihmettele, vaikka löytäisin joskus itsenikin täältä sitten eläkkeellä, mutta sitä ennen täytyy ahkerasti ”fyssaroida” useampikin vuosi, jahka nyt ensin valmistun. 

Kiitos Benalmadenan Suomalaiset ry:lle, erityiskiitokset Arja Törmä, Timo Kallio, Jorma Sillanpää, Mervi Seppänen ja miehensä Pertti, (jotka olivat muuten ehdottomasti aktiivisimmat asiakkaani, papukaijamerkki!), kiitos herkkukeittiön kokit, kiitos Keijo ja Erja ja kiitos kaikki ihanat asiakkaat. Aurinkoa ja liikettä, terve sielu terveessä kehossa! 

(Lopussa vielä kuvia El Torcalista, voi käyttää jos haluaa, alin kuva Antequera)







Aurinkorannikolla oli harjoittelemassa ja talven 2017 kokemuksiaan muisteli Jaana Laurikka, 14fysio-ryhmästä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti